Pöytälaatikon kätköistä

Näin eräänä yönä unen

johon liittyi monia erillaisia ajatuksia elämästä.

Menneestä ja tästä hetkestä.

Heräsin keskellä yötä

ja tajusin, että olen viimein valmis päästämään irti
menneisyyden tilanteista ja ajatuksista,

jotka ovat kasvattaneen elämäni ympärille orjantappura aitaa

vieden iloa kaikelta tämän hetken kauneudelta.

Tartuin kynään ja kirjoitin.

Neljä osainen runo, jonka löydät alta

syntyi sinä yönä.

Aamulla heräsin ja aurinko muodosti kuvioita seinälle

paistaessaan verhon läpi.

Katselin niitä tovin, hengitin ja tiesin

että olen kiinni hetkessä.

Olen vihdoin läsnä.

Valkoiset valheet

On syväjäätävää ymmärtää,

että kaiken sen keskellä

todella tunsin yhteyttä sinuun.

Tiedän, että tunsin sinut.

Ymmärsin rikkinäisyytesi.

Kuulin äänettömän huutosi.

Päästit minut lasittuneen katseesi taakse

paikkaan jonne muut eivät tahtoneet nähdä.

Sielä oli pimeää, kylmää

yksinäistä.

Kiitos, että sain olla sielä vierelläsi hetken.

Vaikka tuo hetki

oli viedä minulta hengen,

muttei se vienyt.

Kiitos, että päästit vihdoin irti,

kun olin jo kauan repinyt itseäni haavoille

juostakseni pakoon otteestasi.

- - - - - - - - - -

Joskus vihaan sinua.

Vihaan niin että sattuu.

Samalla tiedän liiankin hyvin sen,

että rikottu rikkoo toisen.

Kannoit sisälläsi niin viiltäviä sirpaleita,

ettet voinut olla vahingoittamatta niillä minua.

Ehkä siksi Saksikäsi Edward

liikutti minua tuolloin jostain syvältä.

Uskon tuskasi olleen aitoa.

En koe tarvetta rankaista.

Eikai minulla siihen olisi oikeuttakaan.

Tahtoisin vain saada sinut ymmärtämään,

mitä todella teit.

Mitä veit minulta.

Ja kuiskata, että voit edelleen valita tehdä toisin.

Voit murtaa epärehellisyytesi muotin.

Astua ulos linnakkeestasi.

Lyödä muuriin aukkoja valolle

ja olla tekemättä niin enään kenellekkään toiselle.

Kai uskoit valkoisten valheiden olevan sallittuja

ajatellessasi suojelevasi niillä minua itseltäsi.

Tänään vihdoin uskallan olla kanssasi eri mieltä.

Et suojellut.

Henkinen hypotermia

Jokin sisälläsi oli niin jäätynyttä,

että toisinaan edelleen palelen.

Tahdon hengittää lämpöä.

Parantua tästä henkisestä hypotermiasta.

Tahdon huomata olevani elossa,

pysyväni elossa.

Olen kantanut sinua kauan mukanani

vaikket fyysisesti ole ollut läsnä.

Olen säilönyt sinua vihkojen sivuille.

Kätkenyt selkäreppuun

niin että olkapäät ruhjeilla painostasi

olen pyrkinyt pysymään kiinni

elämän vauhdissa.

Olet ollut niin kauan osa minua,

suruna rinnassani,

ahdistuksena sormenpäissä.

Olen nähnyt sinut kaikkialla,

kohdannut unissa,

aistinut tuulen huminassa.

Vieraissa kasvoissa,

vaihtuvissa elämäntilanteissa

Olen syyttänyt sinua siitä mitä teit.

Siitä, kuinka edelleen toisinaan sattuu.

Enkä ole ymmärtänyt irti päästämisen

olevan loppujenlopuksi omalla vastuullani.

Hiipuu ulappaan

Välillämme ei koskaan ollut taikaa.

Ei vetovoimaa ylitse muiden,

ei vaaleaa,

eikä mustaakaan magiaa,

eikä yliluonnollista sidettä,

sielunkumppanuutta.

Olimme vain kaksi rikinäistä ihmistä

sairaalloisen riippuvaisina toisistaan.

Olet ollut jo kauan matkalla

ja minä turvapaikassani

ulapan toisella puolella.

Valon antajan tornissa.

Vapaana itsekkin seilaamaan,

eksymään, löytämään.

Mutten ole tahtonut nähdä sitä.

Olen juurruttanut jalkani rantakallioon.

Sulattanut sydämeni meren syövereihin.

Painautunut hylkynä meren pohjaan

ja kätkenyt helmen kuoreni sisään

vain ollakseni lähellä 

tuota tutulta tuntuvaa kipua

jota aina pakenin.

Olen toistuvasti nähnyt sen kaiken häpeän

muiston synnyttämän tuskan

ihollani.

Ja vaikka et silloin osannut rakastaa minua

teoisa ja totuudessa

voin silti opetella rakastamaan itseäni

ja päästää viimein irti.

Vilkutan majakan juurelta

ja näen mastojesi hiipuvan

ulapan hämärtyvään horisonttiin.

Olet poissa.

Uusi tie

Minne menen nyt? 

Kuka olen?

En ole enää merenpohjalla.

En ole osa vedenailaista maailmaasi.

Et seilaa enää rannikoillani,

et rantaudu kalliooni.

Jalkani tuntuvat raskailta veden painon jälkeen,

mutta oloni on keveä.

Merituuli tarttuu minuun

johdattaen minut niityille joilla levätä

ja minä lepään.

Helpotuksesta huokaisten, Iida

(kuvat weheartit)

Valo pimeydessä

Miksi tunnen häpeää

jos toinen saa tietää rikkinäisyydestäni

Miksi on vaikea tunnustaa

että toisinaan sisimpään sattuu.

Kuinkahan moni ympärilläni peittää paniikin

niinkuin minäkin?

Kamppailee yksin sateisia päiviä vastaan.

Olisi kai vaikeaa selittää

ettei tässä hetkessä ole hätää

vaikka tärisen, annan kyyneleiden tulla.

Kuinka kertoa, että ne ovat eilisen askeleita.

Tunteita, joita ei ole osannut, tahtonut, 

pystynyt käsittelemään ennen

ja että on hyvä kun ne vihdoin tulvivat pois.

Joskus kuohuten kuin meri

Joskus solisten kuin kevätpuro

Aurinkoisinakin päivinä syntyy varjoja

ja se on meille luonnollista, luontevaa.

Voisimmeko myös nähdä luontevana,

että varjot kuuluvat jokaiseen ihmiseen

köyhään ja rikkaaseen

      itkevään ja nauravaan

            hiljaiseen ja huutavaan

                    vihaavaan ja rakastavaan

Sinuun ja minuun.

Ei varjo puun alla pilaa kaunista päivää

vaan virvoittaa meitä kuumuuden keskellä.

Ei varjostus tuhri maalarin kädenjälkeä

vaan saa kuvan heräämään eloon, irti paperista.

Varjot  korostavat valon merkitystä

saavat meidät liikuttumaan kauneudesta.

Vaikka tunteet heittelisivät,

vaikka heikkous hävettäisi,

vaikka en aina ymmärtäisi pimeän tarkoitusta

niin yksi on tosi:

Pimeys ei ole saanut valoa valtaansa.

-Iida

Rehellisiä runoja

Viimepäivinä on syntynyt monia lyhyehköjä ajatuksia, runon kaltaisia.

Osa niistä on syviä, sisimmästä kumpuavia totuuksia itsestäni.

Osa taas hieman arkisempia, kuvia elämästä sanojen muodossa.

13.10.2017

Tahtoisin useammin muistaa

kirjoittaa, purkaa

ettei tulisi umpikujaa

ajatuksista juoksuesteitä

joihin kompuroida

Kun kaikki on nyt hyvin

uskaltaa antaa itselleen luvan

voida hieman huonommin

kohdata vihdoin itseään

Aurinko raivaa tiensä

kuusiston oksien lävitse huoneeseen

pysäyttää, lohduttaa

ja on läsnä

Osaan edelleen nauttia auringonsäteistä,

kaakaon höyrystä, hiekan rahinasta kenkien alla,

kynttilän hehkusta illalla 

Kauneus ei koskaan kadonnut

vaikka hetkeksi kadotinkin itseni

Olen oppinut paljon omista rajoistani

olen saanut aikaa pysähtyä niihin

Kiitos sinulle joka olet vierellä

vaikka et aina ymmärrä

silti tahdot pysähtyä kuulemaan

ja se riittää

Tahtoisin jo uskaltaa sanoa

etten pelkää niin paljon

muttei uskottelu auta

ei sinua, eikä minua

Siksi en peitä arpea

en haavaa

jotta tiedät etten valehtele

ja että voit luottaa sanoihini

jos huomenna voinkin paremmin.

24.10.2017

Pelastaako sanani pelokkaan

voinko varoillani tehdä paljoakaan

Tuonko toivoa hänelle,

joka on pimeyden kuiluun liian syvälle katsonut

ja ilonpilke silmistään kadonnut

Saan kai koittaa pyrkiä hyvää jakamaan

silti voin vain luottaa

etten tekojeni mukaan palkintoa saa

Se köyhyyteen sieluni hukuttaa

piiloon tahtoisin kaiken lian

tekojeni takaa piilottaa.

25.10.2017

Pelokkaita ilmeitä

sulkeutuneita katseita

Liittymän myyjältä kopeita lauseita

Ilma on ulkona pureva ja kylmä

puut ovat riisuttuja paljaiksi

ja paljas on mielenikin

Onko kaikki tänään todella niin koleaa

vai maalaako paniikki vain maailankuvaa tummemmaksi

Suurilla vedoilla, ahmii säälimättä

Hengitän

Utelias katse sivupöydästä

Herttaisten mummojen rupattelu

Lapsen nauru höyhenen keveä

Aamukin alkoi brunssilla

hyvän ystävän seuralla

ja lahjaksi laseja

oman värisiä

kauniita

On niin paljon hyvääkin

vaikka mieli on melankoliaan taipuvainen

kai taiteilijamaisuutta?

Onneksi aurinko paistaa talvellakin.

Sydäntä availlen, Iida

Häämatkalla

Menimme naimisiin mieheni kanssa elokuun viidentenä päivänä.

Siitä olenkin kirjoitellut jo aikaisemmin tänne blogiin.

Jo ennen häitä meille oli aika selvää, että haluamme lähteä yhdessä häämatkalle Kreikkaan.

Loppujenlopuksi päädyimme Kreetan saarelle Agii Apostolin kylään.

Minulla on ollut tapana kirjoitella päiväkirjaan elämästä ylös ajatuksia ja tunteita mitä mikäkin herättää. Päiväkirja ei siis jäänyt vain ala-aste aikojen tunnekäsittelyn harjoitteluksi. Olen kokenut sen hyvänä keinona laittaa muistot ylös ja kuljetettavaksi mukana kirjan muodossa. Ajatuksia poimin myös häämatkamme aikana muistiin ja tahdon nyt jakaa ne kanssanne kuvienkera.

22.9.2017

Ensimmänen päivä takana. Eilen illalla taxissa ajattelin, että loistaakohan täällä tähdet kirkkaammin kuin kotimaassa? Ainakin Chanian valot rinteillä olivat upea näky öisessä pimeydessä. Kiemurtelimme taxin kyydissä vuoristotietä kohti Agii Apostolin kylää. Hotellilla olimme vasta puolen yön aikoihin ja hotellin omistajan avulla löysimme pienenkiskan josta saimme lentomatkan jälkeen hieman purtavaa. Rauha oli jo laskeutunut kapeille pikkukaduille. 

Tänä aamuna kadut olivat jo täydemmät ihmisvilinästä. Lähikahvilasta löytyi helposti edulliset aamupalaleivät jotka nautiskelimme huoneemme terassilla. Ihastelin suuria kukkia jotka tuntuivat esittelevänsä loistoaan joka kulmilla. 

Olen ihastunut Paulin sosiaalisuuteen englannin kielellä. Olimmepa sitten altaalla, taxissa tai kaupassa niin hän jutustelee taitavasti engalnniksi vastaan tuleville. Itsekkin halkeaisin halusta jutella uusille ihmisille, mutta heikko englanninkielen taitoni saa minut vain hymyilemään ja seurailemaan keskustelua hieman sivustakäsin. Pauli onneksi pitää huolen, etten jää ulkopuolelle ja kääntää tilanteita tarvittaessa suomenkinkielelle.

Ensimmäisen päivän olemme ottaneet vain rennosti ja tutustuneet ympäristöön. Kylä vaikuttaa mukavalta. Illan olemme viettäneet rannalla uiden aaltoja vastaan ja kokien elävämme.

Auringonlaskukin oli kaunis, se täytyy nähdä vielä uudelleen!

24.9.2017

On ollut niin paljon nähtävää, ettei ole meinannut kynään ehtiä tarttua. Olemme kolunneet läpi monet pikku putiikit lähiympäristöstä. Aloimme kerätä pieniä mahdollisia konkreettisia muistoja (Lempikahvilan kuitti, jäätelö annoksen kreikan lippu yms) jotka voin matkan jälkeen kiinnitellä muistiooni.

Lähirantojen inspiroimana päätimme ostaa snorklaus tarvikkeet. Olemme siis päässeet tutustumaan Kreetan vedeanalaiseenkin maailmaan. Tervehdimme myös pikkukaloja, jotka päättivät tehdä kanssani läheisempää tuttavuutta. Sain nimittäin jalkani kimppuun pikkukalan näykkimään. Jaiks! Eipä tuosta siis suurempaa vahinkoa kuitenkaan aiheutunut. Hetken vain arkailin ennenkuin rohkenin aaltojen sekaan uudestaan. 

Rantavedestä löytyvät simpukat ovat päässeet ihailuni ja keräilyn kohteeksi. Kuinka onnelliseksi jokin niin pieni voikaan tehdä, kuin kauneuden löytäminen itsessään jo niin upeasta luonnosta.

Merkityksellisimpiä hetkiä tähän astisesta

on ollut itselleni varmaan illat. 

Kun istuskelemme Paulin kanssa terassillamme 

altaiden sulkeuduttua 

ja vesi pitää hentoista liplatustaan. 

Naapuritkin terasseillaan kuiskuttelevat omia juttujaan kynttilän valossa

 ja ympärillä leijuu rauha.

Syömme maittavaa iltapalaa, 

napostelemme makeita viinirypäleitä 

ja siemailemme viiniä. 

Iltaisin syntyy syvimpiä keskusteluita

 (ehkä se siksi on itselleni niin tärkeäksi hetkeksi muotoutunutkin) 

ja päivän hälinä ehtii painautua kauniiksi muistoksi mielen uumeniin.

26.9.2017

Olimme eilen TUIn järjestämällä retkellä johon sisältyi vuoristokyläläinen kahvila paikallisen aamupalan kera, tippukivi luola, vanha luostari, Elafonissi ranta ja viimeisenä pysähdyksenä Paleohoran kylä. Reissussa oli paljon nähtävää ja mukavia yhteisiä kokemuksia!

Tippukiviluolaan kiivetessä monen monia rappusia kävi jo mielessä, että pitäisikö kääntyä takaisin alas. Mutta onneksi jatkoimme kipuamista, sillä näkymät ja itse luola oli kokemuksena näkemisen arvoinen. Vanhassa luostarissakin oli omanlaista tunnelmaansa. Elafonissin ranta oli reissumme huipentuma. Sitä olen kuullut kutsuttavan myös Caribiamaiseksi rannaksi. Valkoinen pitkä hiekkaranta ja turkoosina kimalteleva merimaisema luovat vaikuttavan näkymän. (Rannalta ei ikävä kyllä ole kuvia sillä tahdoimme elää tuon hetken ilman pelkoa taskuvarkaista.) 

Tutustuimme Suomalaiseen pariskuntaan joka oli myös häämatkalla. Retkellä kävimme yhdessä lounaalla. Heidän kanssaan oli mukavaa jakaa tunnelmia häiden jälkeisestä ajasta, matkan kohelluksista ja neuvoa toisillemme lempipaikoiksemme muodostuneita ravintoloita lähiympäristössä.

Matkamme loppupuolella kävimme myös Chaniassa, joka siis oli lähellämme oleva suurempi kaupunki. Siellä meihin teki suurimman vaikutuksen uudistuksilta säästetty vanhempi osuus. Kapeat kadut, hedelmäkojut, paikallisten reipas jutustelu kadunkulmilla ja mukulakivillä päällystetyt tiet saivat sydämen pamppailemaan innostuksesta. Löysimme sieltä mukavan ravintolan jonne istahtaa ja vain nautiskelimme tuon paikan tunnelmasta.

 Itselläni oli myös tarve vetää hetki henkeä pideltyäni juuri Chanian satamassa isohkoa boa käärmettä harteilla. Olipahan sekin melkoinen itsensä voittamisen hetki ja melkovarmasti en tuota urotekoa uudelleen toteuta. Hahah! 

Näin kului viikkomme Kreetan saarella. Vaikka tekemistä oli paljon, niin tärkeintä tietenkin matkassa oli päästä tutustumaan toiseen entistäkin syvemmin. Koen, että se toteutui matkallamme. Matka oli myös täynnä meille olennaisia pieniä sähellyksiä, esimerkiksi lentolipun tuhoutuminen juuri ennen lähtöä.  Onneksi kuitenkin osasimme loppujenlopuksi nauraa tilanteelle ja asiat järjestyivät ilman suurempia ongelmia. (ainakin opimme ettei kannata tyhjentää taskuja roskikseen jos lentolippu on siellä)

 Huolimatta surkuhupaisista kommelluksista kaikki sujui matkalla lähtökohtaisesti hyvin.

Koen kiitollisuutta kohtaamistamme ihmisistä ja hetkistä joihin sisältyi sylintäydeltä iloa ja rauhaa.

Tästä on hyvä jatkaa.

Sinua siunaavin ajatuksin muistaen, 

Iida ja Pauli ♥

Kipujeni lähteet

Usein kirjoitan blogiini eheytymisestä ja arjen kauneudesta.

Blogini sivussa kuitenkin lukee myös että blogini sisältää ajatuksia henkisistä kivuista.

Enhän tosin määritä lausetta sen tarkemmin.

Tarkoitanko omia kipujani vai kipuja yleisesti?

Mutta jos on eheytynyt, on varmasti täytynyt myös mennä rikki.

Ehkä olen hipaissut kipujeni lähteitä joissakin teksteissä.

Toisinaan lammen tyynipinta on saanut pieniä väreitä.

Mutten koskaan ole uskaltanut antaa toisten sukeltaa syvemmälle,

sinne pohjamutiin hautautuneeseen liejuun, joka lepää veden painon alla.

Mietin myös, onko kipujeni syillä niinkään väliä muille?

Itsehän niiden kanssa vain painin.

Osa minusta haluaisi antaa muille vain sen kauniin puolen,

tämän hetken ja sen kuinka nyt menee paremmin.

Olisiko se kuitenkin tekopyhää?

Maalaus ilman kontrasteja.

Osa minusta haluaa vain oksentaa sen kaiken sanavyörynä ulos.

Räjäyttää sen ilotulitusten lailla pimenevien iltojen tummalle tähtitaivaalle.

Olisiko se kuitenkin huomionkipeyttä?

Maalaus liian kirkkailla väreillä.

Kuinka löytää tasapaino?

Olla vain rehellinen.

Ehkä alan luonnostelemaan puhelimeeni niitä elämäni palasia

joista voisin kirjoittaa.

Miksi peittää jotain, mistä jo on selvinnyt?

Jos avoimuus voisi auttaa jotakuta luottamaan huomiseen

eikö se silloin ole vastuuni?

Rohkeutta keräten, Iida

Hiekkatien laidassa

"Nosta katseesi näkemään,

mitä hyvää ympärilläsi tapahtuu.

Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

-Marleena Ansio

Yllä lainaamani runo on peräisin mieheni minulle ostamasta lahjasta.

Kirjasta, joka on täynnä pieniä rohkaisun sanoja vuoden jokaiselle päivälle. 

 Mieleeni jäi soimaan sanat:

"Anna katseesi viipyä siinä,

mitä kaunista sinulla on"

Aloin pohtimaan, koska olen viimeksi pysähtynyt,

antanut katseeni viipyä,

kaiken sen kauniin äärellä 

mitä elämässäni on viimeaikoina tapahtunut.

Kaikki muutokset, joita elämässäni on kahden viimeisen kuukauden aikana ollut

ovat olleet juuri niitä joita olen innoissani odottanut.

Tuntuu, että kaiken tohinan ja suunnitelmien keskellä

olen kuitenkin unohtanut kaikista tärkeimmän:

Pysähtymisen. Kiitollisuuden siitä

että tämä kaikki todella tapahtuu.

Olen painanut eteenpäin kuin höyryjuna.

Kovaa vauhtia, kiskot narskuen jyrkissäkin mutkissa.

Pysähtymättä.

Kiirehtien päämäärään,

mutta minne?

Jollain ihmeen keinolla sain ahdettua tähänastisen elämäni suurimmat muutokset

viimeisen kahden kuukauden sisälle.

Valmistuminen ammattiin,

Autokortin suorittaminen,

Avioliittoon astuminen,

Muutto ensimmäiseen omaan (yhteiseen) kotiimme

pois vanhempien siipien suojasta.

En kadu yhtäkään näistä päätöskistä.

En poistaisi elämästäni yhtäkään näistä muutoksista.

Nyt kun kaikki on paremmin kuin hyvin

ja vihdoin olen elämässäni vaiheessa jossa pysähtyminen olisi enemmän kuin sallittua

(sillä ne jotka minua tuntevat, tietävät,

että olen aina menossa)

On oloni kuitenkin hieman levoton.

Etsin ikäänkuin jo uutta asiaa jonka kimppuun rynnätä.

Mutten tahdo tehdä sitä virhettä,

sillä en halua kiitää tämän kaiken kauniin ohitse liian lujaa.

On ehkä aikani tiedostaa ja hyväksyä se tosiasia

että nyt on aika pysähtyä hetkeksi.

Painaa jarrua, vaikka kovasta vauhdista onkin vaikeaa päästää irti.

On kuin silmäni olisi sokaissut jonkinlainen vauhtisokeus.

Tiedäthän? Kun saavut moottoritieltä 120km/h ja pitäisi 

hidastaa työmaa-alueen takia kolmeenkymmeneen kilometriin tunnissa

voi se tuntua melkoiselta suoritukselta.

Hetken aikaa tuntuu kuin elämä pysähtyisi.

Kuin mitään ei tapahtuisi ja junnaisit vain paikallaan.

Mutta kyllä silti liikut eteenpäin ja totut rauhallisempaankin vauhtiin.

Liian kovassa vauhdissa ei ehdi katsella ikkunanlävitse vaihtuvia kauniita maisemia.

Tosiasiassa hidastaessa jää aikaa enemmän havannoida mitä ympärillä tapahtuu.

Se on turvallisempaa, mielenkiintoisempaa,

rentouttavampaa.

Joskus on jopa ihan ok pysähtyä hiekkatien sivuun

ihastelemaan ohi lentelevää perhosta

tai pellolla tuulessa huojuvaa viljaa

ja antaa katseen viipyä siinä mitä kaikkea kaunista ympärillä todella tapahtuu.

Ehkä Suvi Teräsniskan laulu: Tässä ja nyt

on syntynyt samankaltaisten asioiden äärellä:

"Entä jos tärkeimmät asiat tapahtuu tällä hetkellä.
Kauneimmat kukat kukkivat juuri nyt liian lähellä.
Entä jos kaikki se mitä etsit on sun edessä.
Entä jos onnesi on nyt ja tässä valmiina."

Vauhtia hidastaen, Iida
(kuvat we heart it:sta)

Sateenvarjo tikarisateessa

Syksy saapuu pian.

Sateen nuolemalta asfaltilta voi löytää jo

keltaisen hohtoisia lehtiä.

Kesä vilkuttelee hyvästejään 

leimahdellen taivaalla salamoiden muodossa

ja reppujensa kokoiset lapset astelevat jo koulutiellään.

Minusta lapsen innostuneessa katseessa on jotain niin kaunista.

Ennen oma piha, äidin syli  ja läheiset metsäpolut

olivat hänen koko maailmansa.

Nyt ovi aukeaa hieman kauemmas, laajempaan ympäristöön.

Se vaikuttaa jännittävältä.

Kaikki ihastelevat kuinka iso tyttö/poika hän onkaan.

Elämästä alkaa saamaan enemmä vastuuta.

Kotiintuloaikoja, kotitehtäviä ja ihmissuhteita.

Hän ottaa suuren askeleen vasta aluillaan olevassa elämässään.

Kaikesta tuosta kauneudesta huolimatta

sydämelläni on myös huoli.

Säästyykö kukaan ihmislapsi tämän maailman kovuudelta?

Riidoilta, ilkeiltä sanoilta kateudelta.

Ennemmin tai myöhemmin jokin satuttaa meitä.

On vain ajankysymys koska se tapahtuu.

Osa meistä saa haavoja jo ennen koulutien alkamista.

Onko ihminen koskaan valmis elämän tuomiin haasteisiin?

Kuinka varjella tuo pieni ja hauras ainutlaatuinen elämä niin,

että hän ihmissydämen kovuuden aiheuttamasta tuskasta huolimatta

saisi nähdä myös kaiken sen kauneuden jota elämässämme on.

Jos joskus saan lahjan olla äiti

toivon etten sulkisi lastani liian tiukasti purppuraiseen pilvilinnaan.

Toivon, että osaisin varoittaa siitä isosta pahasta sudesta

joka koittaa puhkua ja puhista talosi ja elämäsi nurin.

Toivon että koti saisi olla sellainen turvapaikka,

minne nuo puhinat ja puhkumiset eivät ylettyisi.

Paikka jossa niistä voitaisiin puhua.

Haaveeni on että osaisin kertoa,

että kiusaajalla on itsellään paha olla

ja siksi tahtoo satuttaa myös muita.

Ei siksi että sinussa olisi jotain vikaa.

Tahtoisin kannustaa antamaan anteeksi.

Kannustaa rakastamaan vaikka sattuukin,

sillä katkeruus haavoittaa vain omaa sydäntä.

Mutta kuinka sanoisin tuon kaiken niin,

että pieni, elämään vasta totutteleva lapsukainen

ymmärtäisi tarkoitukseni sanojeni takana.

Lipuisiko sanat vain helisten ohitse hänen hauraan mielensä.

Ja kokisiko hän kaikesta yrityksestäni huolimatta jäävänsä vain yksin?

Osaisinko edes sanoa mitään hienoa nähdessäni lapseni silmissä kyyneleitä

vai särkyisikö vain sydämeni ja kokisin epätoivoa tajutessani,

etten voi suojella häntä jokaiselta kolhulta.

Ehkä voin vain rakastaa.

Voin vain osoittaa olevani läsnä.

Poimia hänet syliini tarpeeksi usein.

Muistuttaa, että hän on ainutlaatuinen

ja läheisilleen äärettömän rakas juuri sellaisena kuin on.

Ja toivoa, että se pohja säilyy lävitse ihmiskielien heittelemien tikarisateidenkin.

Rakastaen, Iida

(Kuva lähteestä we heart it)